Pääsiäissaarten tuho

Pääsiäissaarta on pidetty kouluesimerkkinä siitä, miten ihminen tuhoaa itsensä riistämällä luontoa. Nyt Jared Diamondin kuuluisa tulkinta on kyseenalaistettu. Haastaja Terry Hunt sanoo, etteivät ihmiset aiheuttaneet ekokatastrofia yksin eivätkä edes nujertuneet siihen.

Kun Jared Diamond vuonna 2002 matkusti suihkukoneella Chilestä Pääsiäissaarelle, lento kesti yli viisi tuntia ja alapuolella oli aina vain vettä. Hän ehti jo huolestua, löytäisikö lentäjä lämpäreen ennen pimeän tuloa, ja ellei, olisiko koneessa tarpeeksi polttoainetta paluumatkaan. Näin Diamond, Kalifornian Los Angelesin yliopiston Uclan maantieteen professori, kertoo 2005 ilmestyneessä teoksessaan Romahdus. Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä.
Pääsiäissaaren eli  Rapa Nuin pinta-ala on ainoastaan 171 neliökilometriä, eli se mahtuisi neljästi Ahvenanmaan pääsaareen. Lähimpään naapuriin on yli 2 000 kilometriä, mikä tekee saaresta maailman eristyneimmän asutun maatilkun.
”Tuntuu ihmeeltä, että saari löydettiin ja ihminen asutti sen ennen viime vuosisatojen suuria, nopeita eurooppalaisia purjealuksia”, Diamond kirjoittaa.

Saari palmujen peitossa

Paitsi pieni ja eristynyt Pääsiäissaari on myös tuulinen, kuiva ja eroosion kaluama. Karusta maaperästä puskee vain joitakin matalia kasveja, eikä hyttystä isompia kotoperäisiä maaeläimiä tiettävästi ole.
Näin ei ole ollut aina. Paleobotanistien mukaan peräti 70 prosenttia saaresta on ollut jättiläispalmujen ja muiden puiden peitossa. Tutkimusten perusteella eläinlajejakin on ollut lukuisia, esimerkiksi lintuja on pesinyt saarella yli 30 lajia.
Mitä niille tapahtui? Entä mitä tapahtui ihmisille, jotka pystyttivät saaren rannoilla seisovat jättiläismäiset kiviveistokset, moait?
Kun ensimmäinen eurooppalainen, hollantilainen tutkimusmatkailija Jakob Roggeveen rantautui saareen pääsiäisenä 1722, siellä eli pari–kolmetuhatta asukasta. Heitä on kuitenkin arvioitu olleen jopa kymmenenkin kertaa enemmän.

Tyhmä mahtailu kostautui

Jared Diamondin tunnetuksi tekemän tulkinnan mukaan Pääsiäissaari tuhoutui kilpavarusteluun. Hänen versionsa tapahtumien kulusta menee kiteytettynä näin:
Polynesialaiset löysivät Pääsiäissaaren seuratessaan merilintuja hieman ennen vuotta 900. Väestö kasvoi ja jakaantui klaaneihin, jotka alkoivat mahtailla toisilleen ja pystyttää aina vain suurempia moaita ja niiden kivialustoja, ahuja.
Kymmenien tonnien järkäleitä kuljetettiin eri puolille saarta, mikä vaati puusta tehdyt ”raiteet” ja kilometritolkulla puukuidusta punottua köyttä. Puuta kului myös polttoaineeksi, kanootteihin ja taloihin.
Pian metsää kaatui nopeammin kuin kasvoi, ja lopulta puut katosivat. Kuivuus paheni. Kanootteja ei voitu valmistaa, eikä niin ollen kalastaa. Nälkä ajoi ihmiset ensin sotaan ja sitten kannibalismiin. Yhteiskunta romahti.
”Pääsiäissaaren tuho saa meidät ihmettelemään, mikseivät ihmiset katsoneet ympärilleen. Miksi he eivät tajunneet, mitä olivat tekemässä, ja lopettaneet ennen kuin oli liian myöhäistä? Mitä he oikein ajattelivat hakatessaan viimeisenkin palmun?” Diamond kysyi kuuluisassa, Tiede-lehdessäkin julkaistussa artikkelissaan 1995 (Pääsiäissaari tuhottiin viimeiseen palmuun, Tiede 2000 7/1995, s. 66–72).

Rotat järsivät tuhoon

Havaijin yliopiston arkeologian professori Terry Hunt on nyt eri mieltä. Hänen mukaansa Pääsiäissaaren monimutkaista ekokatastrofia ei voi litistää psykologisiksi spekulaatioiksi.
Hunt sanoo, että Diamondin tulkinta Pääsiäissaaren kohtalosta on pelkkä tarina, johon hän itsekin luotti vielä kymmenen vuotta sitten, kun aloitti tutkimuksensa saarella. Siksi hän ei ollut aluksi uskoa oman tiiminsä tuloksia.
– Saaren ensimmäisen asuinalueen Anakenan kaivaukset ja aiempien löydösten uudet analyysit osoittivat, että Pääsiäissaari asutettiin nelisensataa vuotta myöhemmin kuin Diamond kollegoineen väittää. Eikä saarelaisia ilmeisesti koskaan ollut enempää kuin eurooppalaisten tullessa.
Huntin mukaan ympäristötuhoa ei voi sälyttää yksin ihmisten kontolle, sillä ihmistä pahempaa jälkeä sai aikaan polynesianrotta, joka liftasi saarelle siirtolaisten kanooteissa.
– Olivat rotat salamatkustajia tai tarkoituksella mukaan otettuja proteiininlähteitä, Rapa Nui osoittautui niiden paratiisiksi. Ruokaa oli yllin kyllin eikä petoja ollenkaan, Hunt sanoo.
Näin otollisissa oloissa rottien määrä voi tuplaantua kuuden–seitsemän viikon välein.
– Olemme vertailleet rottien elinoloja Tyynenmeren saarilla. Esimerkiksi Havaijin Kurella on ollut ravintoa vähemmän kuin Rapa Nuilla, mutta rottatiheys kasvoi 112:een hehtaarilla. Rapa Nuilla samalla maa-alalla on helposti voinut olla jopa 187 rottaa, mikä tekee yli kolme miljoonaa koko saarella.
Rottien luita onkin löytynyt Pääsiäissaarelta läjäpäin, ja fossiilistuneissa palmunpähkinöissä näkyy niiden hampaanjälkiä.
– Lähes jokainen esiin kaivettu pähkinänkuori on rotan järsimä, mikä viittaa siihen, että juuri ne estivät Jubaea-palmun lisääntymisen.

Kuka teki tulen?

Mitä mieltä Jared Diamond on Huntin väitteistä?
– Hänen selityksensä eivät mitenkään voi olla oikeita, Diamond vakuuttaa vastauksessaan. Rottateoria ei esimerkiksi ota huomioon palmuntynkiä, jotka todistavat, että puut on selvästi kaadettu ja poltettu.
– Jos rotat olivat vastuussa, ne olivat poikkeuksellisia eläimiä, sillä ne osasivat käyttää kirvestä ja tulta, hän sanoo.
Diamond myöntää, että nakerrusjälkien perusteella rotat ovat häirinneet puiden itämistä, mutta sanoo Andreas Miethin ja Hans Borkin Kielin yliopistosta osoittaneen, että metsät tuhosi ihminen.
– Tutkimuksemme viittaavat vahvasti siihen, että Pääsiäissaaren yli 16 miljoonaa palmua hävitettiin pääosin kaatamalla ja polttamalla vuosina 1250–1500, Mieth vahvistaa.
– Rotilla on ollut metsän häviämisessä parhaimmillaankin vain sivuosa. Vain noin joka kymmenennessä hiiltyneessä palmunsiemenessä on puremajälkiä. Sitä paitsi Chilestä löytyy alueita, joilla rotat ja palmut elävät menestyksekkäästi rinnakkain, Mieth huomauttaa.

Chile huono verrokki

– En tiedä ekologeista, mutta arkeologit eivät tee pienestä otoksesta laajamittaisia päätelmiä, kommentoi Hunt. Hänen mukaansa Miethin ja Borkin tulos kertoo ainoastaan, että vain osa kaksikon tutkimista siemenistä on kelvannut rotille.
– Rotat tuskin tykkäävät syödä hiiltyneitä siemeniä. Mieth ja Bork unohtavat kokonaan palamattomat pähkinät, joita on löydetty kaluttuina ympäri saarta. Eikä Chileä voi verrata saareen, koska ekosysteemi on erilainen. Chilessä on petoja, jotka pitävät rottakannan kurissa, Rapa Nuilla ei ollut, hän jatkaa.
– Tiedämme tutkimuksistamme Havaijissa – Mieth kollegoineen ei ehkä tunne niitä – että rotat voivat tuhota palmumetsiä hyvin lyhyessä ajassa. Rotta on tunkeutujalaji ja voi saarilla saada aikaan pahaa jälkeä. Rapa Nui on paljon pienempi kuin Havaiji ja sen lajisto yksinkertaisempi, joten se vahingoittui paljon herkemmin.
Rotta vaikutti Pääsiäissaaren ympäristöön myös verottamalla lintukantaa syömällä niin munia kuin poikasia. Linnuston hupeneminen taas muutti ravinteiden kiertoa.
Huntin mielestä asiasta on kuitenkin aivan turha yrittää vääntää mustavalkoista. – Metsää tuhosivat sekä rotat että ihmiset.

Väkeä paljon enemmän

Antropologian professori Patrick Kirch Kalifornian yliopistosta Berkeleystä on puolestaan sitä mieltä, että tärkein syy metsän hupenemiseen löytyy maataloudesta: polynesialaiset kaatoivat puut bataatti- ja taaroviljelystensä tieltä.
Kirchin mukaan Huntin esittämä arvio saarelaisten määrästä on liian pieni.
– Polynesialaiskulttuureja tutkineena voin kertoa, että 60 ihmistä neliökilometrillä on todella vähän. Vaikka väestö olisi ollut harvanpuoleinen, viljelysten perusteella asukkaita on täytynyt olla ainakin 9 000. Oma arvaukseni on noin 15 000. Isoon väkilukuun viittaa myös moaiden runsaus, Kirch selittää.
Kirch antaa muutenkin tukea Diamondin tulkinnalle.
– Uskon, että useimmat arkeologit arvioivat Pääsiäissaaren asuttamisen alkaneen vuosina 950–1000, jolloin polynesialaiset asuttivat muitakin saaria, kuten Mangarevan ja Marquesan.

Ei mikään Egypti

– Olen ällistynyt, sillä minulle Patrick Kirch on sanonut, että hän pitää kritiikkiämme aiheellisena, Hunt sanoo.
– Oli miten oli, yhtäkään radiohiiliajoitusta ei ole luotettavasti todistettu 1200-lukua vanhemmaksi. Moni tutkija hylkää herkästi tuloksen, joka ei sovi oletuksiin, mutta arkeologian on nojattava näyttöön, Hunt painottaa.
– Kuten Kirch itsekin sanoo, iso väkiluku on pelkkä arvaus.
Huntin mukaan ei ole mitään syytä, miksi kaikki saaret olisi asutettu yhtä aikaa. – Sitä paitsi itäisen Polynesian asutushistoria on uusien löydösten valossa lyhentymässä muuallakin, hän huomauttaa.
Huntin mukaan vertailussa trooppiseen Polynesiaan ei ole muutenkaan järkeä: Pääsiäissaarta ei viljelty ollenkaan niin voimaperäisesti kuin valtaosaa Polynesian saarista. Siellä ei ollut kastelujärjestelmiäkään. Maaperä oli niukkaravinteista, ja kuivuus ja suola karsivat viljelykasvit, joita suosittiin muualla Polynesiassa.
Patsaiden tekokaan ei edellyttänyt suurta väkimäärää. Kivestä ei saa radiohiiliajoitusta, joten moaiden tarkkaa ikää ei tiedetä, mutta lyhyempikin asutushistoria tarjoaa veistämisaikaa satoja vuosia.
– Noin tuhannesta patsaasta vain puolet kuljetettiin pois Rano Rarakun louhimosta. Niitä tarvitsi siis siirtää enintään muutama vuodessa, Hunt laskee. Hän huomauttaa kokeiden ja patsastutkimusten osoittaneen, että jättiläismäisten patsaiden liikuttelu onnistuu 10–20 hengen voimin.
– Rapa Nui ei ollut Egypti, missä pyramidipaasien kuljettamiseen tarvittiin satoja ihmisiä.

Esimerkki kansanmurhasta

Huntin mukaan suuri osa Pääsiäissaaren ”faktoista” nojaa pelkkiin oletuksiin, joita todelliset arkeologiset löydöt eivät tue.
– Kukaan ei väitä, ettei Rapa Nui olisi menettänyt metsäänsä ennen kuin eurooppalaiset tulivat, mutta ekokatastrofi ei aiheuttanut väestöromahdusta. Sen aiheuttivat vasta eurooppalaiset, jotka toivat tauteja ja veivät ihmisiä orjiksi, hän sanoo.
– 1860-luvulla yli tuhat rapanuita kuljetettiin pois saarelta. 1870-luvulla alkuperäisiä saarelaisia oli enää noin sata. Rapa Nui on siis esimerkki kansanmurhasta. Mitään itse aiheutettua romahdusta ei tapahtunut.
– Eurooppalaiset epäilemättä saivat aikaan vahinkoa, mutta suuret mullistukset oli nähty ennen heidän tuloaan, Jared Diamond kuittaa.
– Diamondin esittämä ekotuhotarina on houkutteleva metafora, kun miettii planeettamme tilaa, mutta näyttö viittaa ihan erilaiseen tapahtumien kulkuun, Terry Hunt vastaa.
Kirsi Heikkinen on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.
Artikkeli perustuu Terry Huntin, Jared Diamondin, Andreas Miethin ja Patrick Kirchin sähköpostihaastatteluihin ja tutkijoiden artikkeleihin ja kirjoihin.
Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2010